Korvahuumaavasti jyristen lensi taivaankannen halki pitkäpyrstöinen aurinko, niittäen metsää, sytyttäen puita, hävittäen linnoituksen.
Räjähdyksen kirkas loimu sai vavahtelemaan Länsimeren rannat ja näkyi meren takaisille kalttaille. Ja sitten laskeutui haudanhiljaisuus, kenties säkkipimeys ja palavien metsien etäinen kajo.

Aurinko oli pudonnut taivaalta ja tuhoutunut.
Muulla tavalla me emme sitä osanneet selittää…
Mutta seuraavana päivänä oli Aurinko taas taivaalla…

  Lennart Meri „Hõbevalge“